Nachomakkarapelti

Makkara – Tuo kaksipäinen kansallisruokamme. Lihajalosteiden useaan kertaan kruunattu kuningas ja prinssi. Grillijuhlien Timo Jutila. Kaikkien tuntema ruokaikoni, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Ikivanhoista ruokaperinteistä se kaikkein äijin. Makkara. Jo pelkkä sana saa monilla pikku kyrsäkulinaristeilla hikipisarat herahtamaan kielelle. Ja ohimoille. On se. Semmonen.

Kuka voisi rehellisesti sanoa että ei tykkää makkarasta? Niin just. Ei kukaan. Jos vegaaniseen tai vastaavaan kasvispainotteiseen ruokavalioon hurahtanut ihmishenkilö näin sanoisikin, uskallan väittää että, se yksi salainen pahe jota aina välillä siltä lihaisalta puolelta himoitaan ja pimeässä vaatekaapissa salaa napostellaan, on juurikin makkara. Eikä mikään soijanakki, vaan ihan viimisen päälle lenkki. Grillissä tai nuotiolla korvennettuna. Sinappihunnulla. Ehkä myös ketsuppia. Semmonen se on. Makkara.

Makkaran historiahan on hyvinkin vanha. Tästä keksinnöstä emme kuitenkaan me suomalaiset uskalla ottaa kunniaa vaikka mieli tekisikin, vaan se menee hieman pidemmälle ja aikaan kun ei vielä ollut Herra HK:ta työntämässä lihaisaa massaa suolenpätkään. Jonkun tarinan mukaan, on makkaraa maisteltu jo joskus 5000-vuotta sitten.

Ei toki ollut silloin kabanosseja eikä aurawilhelmejä. Vaan elukoiden vatsalaukkuja jotka tarjosivat mahdollisuuden nautiskella jo valmiiksi pureskeltua ruokaa kivassa paketissa. 

Vähän myöhemmin sitten joku nokkela sai idean tuikata koko komeuden sisältöineen päivineen kepin nokkaan ja tulille. Nautiskella siinä sitten kivasti lauantaina saunan jälkimainingeissa. Miksei muulloinkin.

Siitähän tämä makuelämys sitten luonnollisesti kehittyi eteenpäin, ja viimeistään Roomalaiset joskus 200-luvulla ottivat reseptiä haltuun sen verran, että alkoivat ihan grillijuhlia järjestelemähän. Näistä juhlista puhutaan vielä tänäkin päivänä, ja tuohon aikaan muu maailma seurasi perässä. Tietenkin. Miksei olisi seurannut.

Suomeen makkara saapui siinä 1500-luvun puolivälissä öbaut. En tarkkaan muista. Sekavia aikoja. Eihän ne mitään suurta herkkua olleet, mutta johonkin se veri ja ne pahanmakuiset sisäelimet oli käytettävä. Namm. Siitä sitten eteenpäin ja parikin makkaraista aaltoa, jotka toivat aina mukaan uusia makuelämyksiä. 

Kaikenlaista erilaista versiota laidasta laitaan ja aika kaukana ollaan vielä siitä mitä me saamme lähikaupan hyllyiltä hakea.

Tänä päivänä kuitenkin saamme nautiskella aika laadukasta kyrsää. Makuja on yhtä monta kuin löytyy makkaroitakin mutta se on hyvä. Toinen tykkää jauhoisammasta, ja joku muu lihalerssistä. Suomessakin vahva makkarakulttuuri ja taas kerran, meillä jokaisella on ne omat hauskat makkaratarinat kerrottavana. On niitä. Kaikilla. Makkaramuistoja. Onnon. Mieti.

Kerroin ”Maailman paras graavilohi”-tarinassa kuinka isukin kanssa usein metsästettiin kaloja ympäri ämpäri pitkin meriä, maita ja mantuja. Aina välillä saaressa stoppi. Nuotio pystyyn ja fisua tulille. Jos ei aina kalaa just sillä hetkellä ollutkaan paistettavaksi, niin aina oli makkaraa. Aina. Ihan sama mitä se silloin oli, enkä edes muista. Varmaan Campinkiä tai Poprilliä. Silti. Ne oli aina niin hyvää. Nuotiossa. Saaressa. Merellä. Ahhhh.. 

Taiiii kuinka armeijassa kun oltiin metsäleirillä se 16 viikkoa putkeen ja satoi venäläisiä rakeita joka päivä ainakin 30 tuntia vaakatasossa. Niin kuinka kiva oli päästä siihen kävyistä ja havunneulasista rakennettuun telttaan jossa se kamiina hohti punaisena. Tai ”mansikkana” kuten armeijaslangilla oli tapana hassutella.

Niin. Siinä sitten käytti kaiken Suomen Puolustusvoimissa oppimansa, salaiset kikkakuutoset. Kertoi ne seitsemällä ja alkoi olemaan nerokkain jekkulankamakkarateline valmis. Eli toisinsanoen sitä ruosteista rautalankaa kieputteli ensin jonkun oksan ympärille, sitten yritti osata mitata vaikka kolmekymmentä centtimetriä joka oli matka kamiinan yläosasta sinne missä oli tuli. Kieputti sen langan toisen pään makkaran ympärille, ja sen härvelin sitten siihen kamiinalle, makkara pätsiin langan varassa. 

Riippuen mansikasta, 1-15 minuuttia ja aiiiiiiiiiiijjjjetttä se oli. Parasta makkaraa ikinä. 60-asteen pakkasessa. Sormet kuoliossa puristeltiin sinappia siihen kylkeen. Se oli hieno kesä se. Ja jokainen armeijan käynyt pystyy samaistumaan tähän. Jos ei samaistu, ei ole armeijoinut. Ainakaan oikein.

Noniin. Ei taas liity armeija tähän reseptiin mitenkään. Eikä välttämättä gluteenittomuuteenkaan. Hmm. Olikohan sitä edes silloin. Eipä tainnut olla. Mutta makkarapa liittyykin. Hyvin vahvasti. Molempiin noista. Nykyään gluteenittomia makkaroita löytyy paljon. Ennen oli toisin. Meillä makkara kuuluu tiettyihin hetkiin hyvin voimakkaana elementtinä, ja ilman makkaraa ne jäävät hieman vajaiksi. Esimerkkinä luontoretket, varsinkin pidemmät sellaiset. 

Meillä tuossa puolen tunnin matkan päässä kansallispuisto Repovesi, ja ei sinne voisi edes kuvitella lähtevänsä ilman että olisi makkaraa mukana. Siinä nuotiolla paistelisi. Olisi outoa. Saako sinne edes mennä jos ei ole makkaraa matkassa? Pitää selvittää.

Jos on makuja, niin on myös tapoja. Ja nimenomaan tapoja nauttia makkaraa. Tai syödä. Hirveä määrä erilaisia makkaroita ja makkararuokia. Kastikkeita, keittoja ja pastaa. Grillattua, paistettua, höyrytettyä ja uunissa. Kylmänä, kuumana, raakana. Ja kuten tämä resepti ehkä paljastaa, makkaraa pystyy kivasti yhdistämään myös muihin resepteihin. Miten sinä tykkäät syödä sun makkarasi? Grillimakkaran?

Ilman makkaraa, poitsun yksi toiveruoka olisi vain ”perunat”

Olipa kerran hauska hetki, kun tehtiin kotona uunimakkaraa. Kysyin tyttäreltä että miten haluat syödä sun makkaran? Ketsupilla? Sinapilla? Molemmilla? Niin tytär vastasi: ”Kermavaahdolla.” Sitä saa mitä tilaa, ja kivasti meni.

Niin tämä resepti. Tosiaan. Meinaa välillä unohtua. Tätä usein tehty just iltasnäksinä. Saunan jälkeen. Perus nachopellille kivaa vaihtelua… 🙂

XXXXX

Marko